Kohu-uutinen: joulun sanoma yllätti teologin.

Tässä muutamia päiviä takaperin keskusteltiin joulusta. Lähinnä siitä, miten sitä on totuttu viettämään ja miten elelemme tänä vuonna... Keskustelu polveili monilla eri raiteilla ja lopulta päädyttiin perimmäisen kysymyksen äärelle: mikä tekee joulusta joulun? Mikä on se, mikä joulussa on tärkeää? Mikä on joulun merkitys itse kullekin?

Yllätin itseni, todella. Olen aina ollut jouluihminen. Pidän talvesta ja joulu on minulle erityisen tärkeä ollut aina. Osittain siksi, että silloin on aikaa olla perheen kanssa, kerrankin kenelläkään ei ole kiire minnekään ja tietyt vähän hölmötkin rutiinit ovat tuttuja, turvallisia ja toistuvat joka vuosi. Päädyimme siihen, että tunnelma ja yhdessä oleminen, tietynlainen lämpö jonka nämä kaksi yhdessä luovat, tekevät joulun.

Samaan aikaan korvan takana kuiskasi pieni ääni: "suuri juhla, Kristus on syntynyt. Vapahtaja on tullut maan päälle." Hämmästyin. Perin tapaluterilaisessa perheessäni joulun kristillinen merkitys on aina jäänyt taka-alalle. Lapsuudestani muistan, kuinka jouluevankeliumi luettiin ennen ruokailua Mummin vaatimuksesta, sittemmin sekin tapa jäi pois. Kukaan ei juurikaan mainitse Kristusta joulun yhteydessä, pääpaino on ruualla ja kiireettömällä yhdessäololla.

Tuo pieni ääni yllätti minut täysin. Jossain kaiken tämän kuorrutteen alla, sydämessäni joulun merkitys olikin muodostunut kristilliseksi. Vapahtajamme syntymäjuhla. Ilon ja valon juhla. Herra on tullut meidän keskellemme. Tämän ajatus toi sydämeeni uudenlaista rakkautta ja lämpöä. Rakkaus Jeesukseen vahvistui ja pelastus tuli yhtäkkiä taas askelta lähemmäs. Siinä se on, taas kerran. Se Jumalan rakkaus. 

Roolin vanki vai vapaa itsessään

Minulle näytteleminen on hirvittävän vaikeaa. En osaa ottaa roolia ja olla joku toinen. Improaminen ja spontaani näytteleminen on pahinta mitä minulle voi tapahtua. En osaa olla kukaan muu kuin minä itse, tai minusta tuntuu siltä. Lopputulos on teennäinen ja kammottava. Tilanne ei tunnu itsestäni mukavalta, ja se näkyy myös ulospäin.

Toisaalta, olen luonteeltani esiintyjä. En aina etsiydy parrasvaloihin ja ole ensimmäisenä paikalla diivailemassa, mutta en myöskään kaikkoa kun valonheitin kääntyy minun suuntaani. Pystyn olemaan esillä luontevasti ja omana itsenäni. Jopa itseironia ja itsestä syntyvä stand-up -komiikka ovat minulle luontevia.

Moni miettii usein, voiko olla pappi jos ei usko Jumalaan? Ja onko papit aina rehellisiä ja aitoja välittämisessään?

Omalla kohdallani vastaus varsinkin ensimmäiseen kysymykseen on, etten ikinä voisi toimia pappina, jos en uskoisi. Minulle henkilökohtainen usko on voimavara työhön ja sen mukanaan tuomiin tilanteisiin. Oman uskoni kautta koitan tukea muita, oman uskoni voimalla pyrin antamaan muille voimaa. Jos minä en uskoisi, ja vakuuttaisin jollekin Jumalan rakkaudesta ja huolenpidosta surun ja murheen keskellä, tilanne olisi epäuskottava. Minusta näkyisi läpi etten usko omaan asiaani. Ja se olisi yksinkertaisesti väärin. Minä uskon siihen, mistä minä puhun. Minä uskon rakkauteen.

Jälkimmäinen kysymys onkin kinkkisempi. Ja liittyy myös aiemmin käsiteltyyn aiheeseen läsnäolemisesta. Kaikilla on huonoja päiviä. Kaikilla on niitä päiviä kun ei jaksaisi välittää muista kuin itsestä. Papin kohdalla tämän olotilan sivuuttaminen on osa ammattitaitoa. Kun tilanne on päällä ja kyse on jostakin muusta, siirrän omat tunteeni ja tuntemukseni syrjään ja autan toista. Kun on minun aikani, voin sulkeutua olemaan itsekseni ja kerätä voimia välittää taas muista. Ei kukaan ole mikään automaatti ymmärrystä ja välittämistä. Papitkin ovat vain ihmisiä.

"Mieti sen ilmasen pullan määrää!" Kun juhliminen käy työstä

Otsikossa oleva lause on peräisin erään ystäväni suusta, ajalta kun olin juuri saanut itseni tuoreena teologian ylioppilaana ja yliopiston fuksina asettumaan maamme pääkaupunkiin opintojen pariin.

Ilmainen pulla ei ole koskaan ollut (tämän ystävän harmiksi) ensisijainen syy opiskella. Mutta otsikon toiseen osaan opiskeluni pienesti liittyi.

Juhliminen itsessään ei ollut kyllä syy alavalintaan, mutta ihmisten ilojen ja surujen jakaminen, rinnalla kulkeminen ja tunteiden kohtaaminen oli. 

Saan (toivottavasti tulevassa) työssäni kohdata ihmisiä elämän suurissa käännekohdissa: uuden elämän ihmeen äärellä, aikuistumisen kynnyksellä, avioliiton ja rakkauden kohdatessa, mutta toisaalta surun ja menetyksen keskellä. Kaikki nämä suuremmat tai pienemmät juhlat, ilot ja surut, kuuluvat ihmisten elämään. Ja minulla on työni kautta mahdollisuus osallistua ihmisten elämän tärkeimpiin hetkiin. Voin omalta osaltani olla luomassa jotain tärkeää. Ja saan puhua itselleni tärkeimmästä aiheesta: Jumalan huolenpidosta ja rakkaudesta. Jeesuksen lunastustyöstä ja Pyhän Hengen voimasta elämässämme.

Jos jollekin se, mitä minä sanon ilon tai surun hetkellä, tuo lisää iloa tai lohtua, olen onnistunut tehtävässäni. Juhlat ovat ihmistä varten, mutta kaikkiin näihinkin juhliin voi ottaa Jeesuksen mukaan. :)

Tapahtukoon sinun tahtosi....

Edellistä tekstiäni kirjoittaessa huomasin taas kerran puhuvani paljon itsestäni. Siitä mitä minä tahdon., miten minä haluan asioiden menevän. Mitä minä tahdon tehdä. Minä minä minä. Minä minä minä.

Aikanaan sain pysäyttävän kokemuksen nuorten illassa kun vieraileva joukko meitä vanhempia nuoria esitti pienoisnäytelmän. Jokaisen vuorosanat koostuivat tilanteessa kuin tilanteessa yhdestä sanasta. Minä. Lopulta kaiken normaalin elämän ja arjen taustalla Jeesus kiipesi ristille riippumaan ja kaiken minän yli tuli yksi hiljaa lausuttu sana: sinä.

Oman elämäni aikana olen monia kertoja pyytänyt Jumalalta milloin mitäkin. Anna minun saada opiskelupaikka, anna minun saada työtä, anna minun saada paikka haluamassani tehtävässä opiskelijajärjestössä. Anna minun pärjätä elämässäni niin kuin minä itse tahdon. Anna minun edetä minun ehdoillani.

Kantapään kautta olen oppinut, ettei Jumala ole rukousautomaatti. Minä en aina saa mitä haluan. Saan sen mitä minä tarvitsen, sen mikä minulle kuuluu. Itkin ja vaikersin, kyseenalaistin ja lähes syyllistin Jumalaa aikanaan, kun ensimmäisellä yritykselläni teologiseen tiedekuntaan, sain ystävällisen kirjeen jossa ilmoitettiin varasijasta. "Miksi minä en saanut opiskelupaikkaa. Miksi minä koen tällaista vääryyttä?" Tuossa hetkessä oli vaikea uskoa rakkauteen. Myöhemmin olen löytänyt monta syytä miksi asioiden piti mennä toisella tavalla. Miksi minulle oli tärkeää viettää toinen välivuosi. Miksi minun piti vielä kasvaa.

Olen vuosien aikana usein käyttänyt erilaisissa nuorten tilaisuuksissa Isä meidän -keskustelua iltahartautena, ollut itse kuulemassa tai toteuttamassa tätä. Tässä keskustelussa joku henkilö siis lukee iltarukouksenaan Isä meidän -rukousta, mutta yllättyykin kun Jumala alkaakin keskustella rukoilijan kanssa. Jumala kyseenalaistaa, tarkistaa ja keskustelee. Hän kysyy, tarkentaa ja kommentoi. Jumala ei päästä rukoilevaa helpolla.

Ajan myötä itselleni on muodostunut vaikeimmaksi lauseeksi Isä meidän rukouksessa lause "tapahtukoon Sinun tahtosi." Ei minun tahtoni, vaan Sinun. Minä annan valtuudet omasta elämästäni Jumalalle. Vei aikaa hyväksyä tämä lause. En halunnut päästää irti omasta päätösvallastani. Mahdollisuudesta saada Jumalasta syntipukki, kun itselläni meni huonosti. Sinä et antanut minun saada. Sinä et antanut minulle. Sinun vikasi. 

Ajan myötä ja pitkän itseni tutkiskelun jälkeen tilanne on muuttunut. Voin antaa Jumalalle vallan elämässäni. Annan Hänen tahtonsa tapahtua. Hän kuitenkin tietää, mikä minulle on parasta. En minä itse tiedä, vaikka hyvinkin usein niin kuvittelen. Jumala lupaa Raamatussa rakastaa meitä. Miksi joku, joka on luvannut rakastaa, tahtoisi meille pahaa? On vaikea hyväksyä, ettei asiat mene niin kuin minä halusin. Kuitenkin, se kaikki tulee rakkaudesta.

Rukoilen taas tänään: "Isä, tapahtukoon sinun tahtosi. Jos minun on määrä saada työpaikka, se on sinun kädessäsi. Mutta tapahtukoon sinun tahtosi."

Miksi on tärkeämpää olla läsnä kuin vaan paikalla, miksi on tärkeämpää kuulla kuin vain kuunnella?

Huomaan aina silloin tällöin, etten ole kuullut ollenkaan sitä, mitä minulle on juuri pari minuuttia selitetty. Olen ynähdellyt vakuuttavasti kuuntelemisen merkiksi, mutta lopulta en ole kuullut itse asiasta taustahälyä kummempaa asiaa. Ja joka kerta, ihan joka ikinen kerta, nolottaa myöntää etten kuunnellut. Pahoitteluni muru, tiedät että teen näin.

Otsikossa jo esitin päivän kysymyksen. Voin olla paikalla, mutta en ole läsnä. Voin kuunnella, mutta silti olla kuulematta. Miksi on tärkeää, ettei näin käy?

Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Ja jokaisella on omat huolensa, murheensa, ilonsa ja surunsa kannettavanaan. Jokainen haluaa jakaa näitä tunteita. Jaettu huoli usein puolittuu. Jaettu suru saattaa helpottaa. Murheet pienevät ne jakamalla.

Uskon vakaasti puhumisen tärkeyteen ja jopa terapeuttisuuteen. Olen itse papattaja, puhun aina kun se on mahdollista. Minulle erittäin rakas perheeni on kovaääninen ja suunvuoron saaminen voi joskus olla hankalaa. Perhettämme on tituleerattu Serranon perheeksi: huudamme ja puhumme yhteen ääneen ja juomme yhdessä viiniä. Riitely on kovaäänistä, mutta kaunaa ei kanneta. Höyryt päästellään äänekkäästi ja hetkessä. Joulun viettoon perhepiirissämme olen kuullut annettavan neuvon "juo kaikki tarjottu konjakki ja ole hiljaa." Näin meille kovaäänisille jää enemmän tilaa ja aikaa puhua.

Kaikesta tästä huolimatta, olen oppinut vuosien varrella myös sen, että kun oman suunsa sulkee, voi kuulla mitä jollakin toisella on sanottavanaan. Ja syksyn aikana muutaman kerran harjoituksen vuoksi päivystettyäni valtakunnallisessa kriisipuhelimessa, olen ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa kun ei ole ketään kelle puhua. Mitä on olla niin yksinäinen, ettei juttukumppaneita oikein ole.

Kuunteleminen ja läsnäoleminen voivat olla parasta, mitä toiselle ihmiselle esimerkiksi surun tai hädän hetkellä voi tarjota. Sanoja ei tarvita, riittää että olet paikalla. Usein korulauseet ja hienot rohkaisuksi tarkoitetut sanat ovat täynnä tyhjää, opeteltuja fraaseja, jotka kuuluu sanoa. En halua toimia näin. Jos minulla ei ole sanottavaa, minäkin voin olla hiljaa.

Käytän usein termiä sosiaalinen ähky. Viihdyn ihmisten parissa, teen erittäin mielelläni ihmisläheistä työtä ja olen läsnä. Kuitenkin minulla on hetkiä, jolloin haluan vetäytyä olemaan vain itsekseni hyvän kirjan tai elokuvan parissa. Hetkiä, kun en todellakaan kaipaa muita ihmisiä. Mietin pitkään, onko tämä normaalia ja miten oikeasti voin suhtautua asiaan näin kahtiajakoisesti. Lopulta äitini puki tilanteen sanoiksi. "Sie olet aina niin vahvasti ja oikeasti läsnä. Se on kuluttavaa." Niin. Olen läsnä, en vain paikalla. Minä kuulen, enkä pelkästään kuuntele. Tämän olen velkaa siitä, että minua varten on oltu läsnä ja minua on kuunneltu.

Ihmisläheinen työ ja pappeus on kutsumukseni. Haluan olla ihmisille läsnä. Haluan kuulla. Haluan auttaa ja tukea. Jos murhe puolittuu jakamalla, olen valmis ottamaan osan murheestasi. Jos suru helpottaa puhumalla, olen valmis ottamaan osan siitä itselleni. Haluan olla osa sitä, miksi Jumala on minut tarkoittanut. Haluan olla kuuleva korva tai auttava käsi. Minua on rakastettu, minä haluan antaa siitä rakkaudesta eteenpäin.

Vapaaehtoisuudesta ja vapaaehtoistyöstä. Ei se kaikki ole pelkkää teatteria jossa työntekijät näyttelee...

Jatkuvasti puhutaan siitä, miten seurakuntien määrärahat vähenee, ihmiset eroaa kirkosta ja seurakuntayhteys ei enää merkitse. Jokainen jää uskonsa kanssa yksin ja asiasta tulee niin henkilökohtainen, ettei siitä edes perhepiirissä puhuta. Ei meinaan puhuta meilläkään....

Kuitenkin ihmisiä kiehtoo uskonnot, hengellisyys on jonkinlaisessa nosteessa ja ihmiset etsivät rauhaa, Jumalaa ja jotain mitä itsekään eivät välttämättä osaa selittää.

Olen pohtinut paljon vapaaehtoisuuden merkitystä kirkolle. Heräsin kysymykseen ensimmäisen kerran kunnolla kesällä työhaastattelussa, kun eräs srk-neuvoston jäsen kysyi miten minun mielestäni vapaaehtoistyö kuuluu seurakuntaan ja millaista se minun mielestäni tulisi olla.  Onneksi tämä siemen kylvettiin, koska kysymys jäi takaraivoon kiusaamaan ja olen pyöritellyt asiaa enemmän ja vähemmän mielessäni kuluneiden kuukausien aikana.

Vapaaehtoisuus ja vapaaehtoisten osallistuminen seurakunnan toimintaan on äärimmäisen tärkeää. Kylmä (tai ehkä kuitenkin lämmin ja yhteisöllinen) totuus on, että seurakuntien toiminta ei olisi mahdollista ilman vapaaehtoisia. Seurakuntien päätöksenteosta vastaavat vapaaehtoiset, jotka seurakuntaneuvostoissa ja kirkkovaltuustoissa luovat puitteet työntekijöidenkin toiminnalle. Seurakunnissa on Suomessa tuhansia nuoria mukana nuorten toiminnassa ja etenkin isosina. Monet antavat aikaansa niin kirkkokahvien keittämiselle, ehtoollisavustamiselle, lähetyspiireissä, luottamustehtävissä.. Ei kuulkaa, ei se seurakunta pyörisi ilman näitä ihmisiä.

Olen itse aina ollut tekevää sorttia. Johonkin soppaan on lusikka aina täytynyt saada tunkea, ja olla jossain hommassa mukana. Nyttemmin työttömyyden ohella olen löytänyt auttamiskentällä oman paikkani Suomen mielenterveysseuran kautta. Nyt, ollessani itse nimenomaan perinteisessä vapaaehtoistyössä ymmärrän sen merkityksen täysin toisin. Sillä on suuri merkitys, miten minä käytän vapaa-aikani.

Seurakunnissa vapaaehtoiset ovat suuri voimavara ja kunnioitan heitä suuresti. Niin pientä tai suurta hommaa ei ole, etteikö apukädet olisi monesti tarpeen. Minkälainen kiitos näille ihmisille on riittävän suuri osoitus siitä, miten merkityksellistä heidän työnsä on? Onko sellaiseen kiitokseen edes mahdollisuutta?

Sinä, joka olet jossakin vapaaehtoistyössä, seurakunnassa tai jossain muualla. Kiitos. Sinun panoksesi on uskomattoman tärkeä. Sinä teet arvokasta työtä.

Saarna praktikumista

Keväällä 2015 suoritin viimeisinä opintoinani II praktikumit eli soveltavat opinnot. Niiden Jumalanpalveluselämän osioon kuului Jumalanpalvelus saarnaavana liturgina. Oma saarnani on 20. sunnuntai helluntaista, usko ja epäusko.

Mark. 2: 1–12

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

    Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” - hän puhui nyt halvaantuneelle - ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Kumpi on helpompaa. Antaa synnit anteeksi, vai sanoa halvaantuneelle, että nouse ja kävele? Jeesus esittää erittäin tärkeän kysymyksen. Kumpi on helpompaa? Verrataanko tässä sanoja vai tekoja? Vai sanojen merkitystä ja teon merkitystä?

Jeesuksen maine kiiri hänen edellään. Niin paljon, että palatessaan Kapernaumiin, Jeesus ei saanut olla rauhassa. Ihmiset kerääntyivät hänen luokseen, odottaen ihmettä. Odottaen jonkinlaista todistusta. Kansa halusi saada vakuutuksen siitä, että Jeesus todella teki kaikkea mitä teki. He odottivat ihmeitä, taikatemppuja, showta. He halusivat uskonsa vahvistukseksi todisteita, jotka näkisivät omilla silmillään.

Miksi uskominen, ilman todisteita tuntuu välillä niin vaikealta? Miksi tarvitsemme vakuutusta? ”En usko ennen kuin näen” tai ”pics or didn’t happen.” Nykyään nämä lauseet tuntuvat kuuluvan monen ihmisen sanavarastoon. Mitään ei uskota kuulopuheen perusteella, täytyy saada kuvatodisteet, nähdä itse. Sitten voi uskoa, ilman näkemistä se toive on täysin turha. Miksi omat silmämme voisivat vakuuttaa meidät todellisuudesta?

Muutaman viikon takainen internetissä kuohuttanut kuva Sini-mustasta tai valko-kultaisesta mekosta todistaa jopa silmämme tässä vääriksi. Twitterissä keskusteltiin mekon värityksestä, ja monet julkisudesta tutut henkilöt vannoivat jommankumman värityksen nimeen. Kuvaa yritettiin selittää valotuksella, erilaisten näyttöjen asetuksilla ja muilla teknisillä kikkailuilla. Lopulta itselleni ei edes selvinnyt mikä mekon oikea väritys oli. Ja sen myötä se kenen silmät tai näyttö olivat oikeassa tai väärässä. Voimmeko oikeasti enää luottaa omiin silmiimme, kun emme osaa edes olla yhtä mieltä mekon väristä?

Johonkin asiaan uskominen, jota ei näe, kuule, tunne, haista tai maista voi olla vaikea uskoa. Onko sellainen todellista? Onko syntien anteeksiantaminen todellista, jos se ei kosketa mitään näistä edellä mainituista aisteista? Onko se todellista, jos se tuntuu vaan sisällä, pienenä hyrinänä? Onko se todellista jos se on vain mutu, musta tuntuu?

Syntien anteeksiantamus on todellista. Tämän päivän evankeliumissa kuulimme miehestä, joka oli halvaantunut ja hän sai syntinsä anteeksi. Hänelle anteeksianto oli todellista, konkreettista. Hän sai anteeksiantamuksen myötä takaisin kykynsä liikkua. Hän sai kokea anteeksiannon fyysisesti. Hänelle se ei ollut enää uskon asia. Se oli konkreettinen asia.

Monesti jokin paha voi painaa niin paljon, että se tekee meistä täysin toimintakyvyttömiä, kuin halvaantuneita. Meissä oleva synti ja pahuus sitoo meitä. Meissä olevat pahat ajatukset itseämme ja toisia kohtaan sitovat meitä. Se voi olla pahoja tekoja, asioita joita olemme ajatelleet. Se voi kohdistua meihin itseemme tai johonkin toiseen. Häpeä, syyllisyys, synti.

Kuinka tärkeää on joskus kuulla olevansa armahdettu. Saada kuulla riittävänsä, juuri sellaisena kuin on. Tärkeää saada tuntea olevansa rakastettu, ehdoitta. Syntien anteeksi saaminen ja armo ovat juuri tätä. Ansiotonta rakkautta meidän osaksemme. Meitä on rakastettu, meistä on välitetty, jotta me voisimme elää. Ettemme me olisi synnin sitomia. Ettemme me halvaantuisi, tai joutuisi kärsimään.

Fariseukset suuttuivat Jeesuksen röyhkeydestä antaa synnit anteeksi. Miten tavallisella puusepällä ja kiertävällä opettajalla voisi olla oikeutus sellaiseen, joka kuului vain temppelipalvelijoille? Kuinka tuo mies julkeaa asettaa itsensä Jumalan asemaan? Miksi hän ottaa itselleen Jumalallisen oikeuden?

Jeesus täyttää taivaallisen Isämme hänelle antamaa tehtävää. Hän otti syntimme taakakseen, kantoi ne ristillä meidän vuoksemme. Hän sovitti meidän tekomme, jotta me saisimme elää. Eikö tälle miehelle kuulu nimenomaan oikeus antaa synnit anteeksi? Hänelle, joka kantoi ne meidän puolestamme? Halvaantuneen miehen tavoin me voimme nousta, ottaa jokainen vuoteemme ja mennä kotiimme. Meidät on pelastettu. Meidät on armahdettu. Yksin uskosta, yksin armosta.

Halvaantuneen Jeesuksen luo tuoneista miehistä sanotaan: ”Jeesus näki heidän uskonsa. Nämä miehet uskoivat Jeesukseen, näkemättä tämän toimintaa itse. He luottivat ja uskoivat, että he voivat auttaa tätä miestä purkamalla katon. He eivät hakeneet halvaantunutta paikalle, jonkun toisen saatuaan näkönsä takaisin, tai spitaalisen parannuttua. He eivät esittäneet vaatimusta todistuksesta, ennen kuin toivat halvaantuneen miehen paikalle. He uskoivat Jeesukseen, ilman erillisiä todisteita.

Jokainen meistä voi uskoa. Riittääkö sisäinen hyrinä ja kosketus siihen, että voit luottaa Jumalaan ja uskoa pelastukseen? Tarvitsetko enemmän todisteita voidaksesi uskoa? Mitäpä jos antaisit sille pienelle hyrinälle mahdollisuuden? Miksi tunne turvallisuudesta ei voisi riittää? Tarvitseeko maailman räjähtää, fanfaarien törähtää ja taivaiden aueta? Eikö riittäisi tuulenvire poskella, auringonsäde silmäkulmassa? Sisäinen turvallisuuden tunne? Tunne siitä, että sinä olet rakastettu? Siitä että sinä riität? Kokeile, siinä sinä et häviä.

Miksi messuta?

Kysymystä voisi jatkaa, hyvin muodossa miksi ylipäätään viettää aikaa yhdessä?

Minulle henkilökohtaisesti Jumalanpalvelus on siisti juttu. Se ei ehkä arkielämässäni aina niin näy, enkä joka sunnuntai ole ollut messussa osallistujana, vaikka se vähintäänkin toivottavaa monesti olisi.  Kuitenkin usein pysähdyn sunnuntaiaamuina esimerkiksi televisioidun Jumalanpalveluksen äärelle. Saan osallistua messuun kotisohvalta, aamutoimieni lomassa. Rukousten aikana pysähdyn hiljaisuuteen ja rukoilen mukana. (virsiä en kuitenkaan laula).

Kuitenkin joka kerta kun olen oikeasti mukana istumassa kirkon penkissä osana messuun osallistuvaa väkeä, huomaan että saan sieltä jotain mikä tuppaa unohtumaan.

Messu on jotain ihan mielettömän siistiä. Se on yhdessäoloa, rukousta ja sanaa. Jokaiselle messu ei tietenkään ole hengellisen elämän tärkeysjärjestyksessä samalla viivalla, mutta jokaisen kristityn olisi hyvä välillä muistutella itselleen miksi siellä kannattaa käydä.

Minulle messu on aina pieni juhla. Saan olla ottamassa vastaan sitä rakkautta, jonka Jumala meille tarjoaa. Saan hiljentyä ja vaan olla. Toisaalta, jos itse olen toimittamassa messua, se ei yhtään vähennä juhlan tuntua. Saan olla välittäjänä, tuoda muille eläväksi sen, mitä Jumala meille tarjoaa. Rakkauden, anteeksiannon ja sakramentin voimassa voimme jatkaa taas eteenpäin. Kuinka huikeaa on saada tehdä tällaista työtä? 

Se, mikä monesti omassa mielessäni nousee esiin messun yhteydessä on nykyihmisen kiireinen aikataulu. Kuinka monelle on hyvin vaikeaa irroittautua arjesta edes pariksi tunniksi sunnuntaiaamuna? Yllättävän monelle. Sunnuntai voi olla ainut päivä viikosta, kun ei ole sovittua ja aikataulutettua menoa. Silloin aikataulutetusti kirkkoon lähteminen voi tuntua haastavalta. 

 Voisiko samanlaista yhteyttä luoda jotain muuta kautta? Luultavasti ei. Yhteys on tärkeä osa kristityn elämässä, yhteys Jumalaan ja Jeesukseen ja yhteys toiseen ihmiseen.

Mikäli sinulle ei sunnuntaiaamun kello kymmenen messu sovi, älä mene sinne. Etsi itsellesi toinen aika käydä messussa, tai vaikka pysähdy kotonasi sen TV:n Jumalanpalveluksen äärelle. Sinun suhteesi Jumalaan ei saa olla pakotettu, vaan vapaaehtoinen. Sinä valitset miten suhdettasi hoidat. (mutta käy silti messussakin välillä ;))

Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme = armo

Minulle esitettiin kysymys, mitä tarkoittaa armahdettu tai lunastettu? Koitapa tähän sitten yksinkertaisesti vastata..

Minä koen armon jokapäiväisenä juttuna. Jokaisena aamuna saan aloittaa taas puhtaalta pöydältä. Jokainen päivä on minulle annettu lahja. Joka päivä voin olla minä. Epäonnistuva, erehtyvä, syntinen ja syntinen hölmö, joka ei välttämättä opi virheistään. 

Armahdettu tarkoittaa minulle ja minun kielenkäytössäni sitä, että olen saanut tekoni anteeksi. Epäonnistun ja mokailen hyvinkin usein. Suustani kuuluu erittäin usein lause "...ja taas meni pieleen!" Mutta armon hienous piilee juuri tässä. Minulla saa mennä pieleen. Minä saan epäonnistua. Silti Jumala rakastaa minua, eikä hylkää minua. Jeesuksen sovitustyö on korjannut minun mokani, niin isot kuin pienetkin.

Mitä taas tarkoittaa lunastettu? Vastauksen tähän kysymykseen löytää Raamatusta Johanneksen evankeliumista, kolmannen luvun 16 jakeesta. "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän." Se, miksi minäkin olen saanut anteeksi on Jeesuksen ristinkuolema. Se, että Jeesus kuoli minunkin mokieni ja väärien tekojeni vuoksi. Hän otti kantaakseen minun virheeni ja voitti ikuisen kuoleman. Jeesuksen ylösnousemus ristinkuolemaan yhdistettynä on avain lunastukseen. Minun puolestani on Jeesus kuollut, jotta minä saan elää. Minun vuokseni Jumala antoi poikansa. Rakkaudestaan minuun. Rakkaudesta sinuun. Rakkaudesta jokaiseen ihmiseen maailmassa.

Sinun tehtäväsi on valita, uskotko siihen, että Jeesus on kuollut ja voittanut kuoleman, sinunkin vuoksesi.

Miksi Jeesuksen hommissa?

Mikä tässä on, että haluan puhua Jumalasta? Miksi haluan tehdä sitä työkseni? 

Lyhyesti asian voinee ilmaista näin: rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseen. Minut on armahdettu. Minä olen saanut anteeksi. Haluan kertoa kaikille muillekin siitä. Jumala rakastaa meistä jokaista ja on valmis ottamaan lapsikseen meistä jokaisen. Voiko tämän hienompaa ajatusta olla? Täydellinen rakkaus. Siinä on jo syytä kerrakseen.

Kuva lainattu maata näkyvissä festivaalin sivuilta vuodelta 2006.

Mutta se rakkaus kun ei vielä riitä. Meidät on lunastettu. Jeesus on kuollut meidän puolestamme. Jotta me olisimme vapaita. Jotta me voimme elää. Pahan valta on voitettu. Me olemme armahdettuja, rakastettuja. Me olemme jokainen arvokkaita ja tärkeitä. 

Oma tieni Jumalan luo ei ollut yksinkertainen. Kyseenalaistin Jumalan olemassaoloa pitkään, Jeesuksesta en välittänyt juuri ollenkaan. Ja Pyhä Henki oli jotain mahdotonta käsittää. Lopulta riittävän kauan venkoiltuani asian kanssa, olin tilanteessa jossa vaihtoehtoni olivat loppuun käytetyt. Jäljellä oli enää mahdollisuus kokeilla rukousta. Rukoukseni yksinkertaisuudessaan kuului: "Jumala, jos olet olemassa... Auta." ja sain avun. Fyysisenä tuntunut paha olo kaikkosi ja sain rauhan. Jotkut tarvitsevat vähän kovempaa ravistelua, toisille riittää vähempikin. Minua piti sattua, jotta uskoin. Jumala kutsui omaansa.

Raamattu ja rukous

Joskus tien löytäminen ei ole helppoa ja metsään mennään enemmän kuin usein. Siksi minä haluan olla apuna. Haluan hellästi opastaa, auttaa kulkemaan. Jokainen meistä kompuroi. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja onnistu aina. Silti meistä jokainen kaikessa keskeneräisyydessään on tärkeä Jumalalle. Rakas Hänelle. Jeesuksen kautta.

Kun tie on raskas tai sen löytäminen on vaikeaa, voin yrittää olla apuna ja tukena. Voin neuvoa ja opastaa, mutta ratkaisu on lopulta sinun.

Tartu Raamattuun, tartu rukoukseen.

Tervetuloa! Ohessa myös sananen kirjoittajasta.

Hei, sinä joka blogiani luet.

Kiva kun löysit sivuston. Toivottavasti pidät näkemästäsi. Tervetuloa tutustumaan ajatuksiini ja itseeni tekstin välityksellä.

Olen Sanni, 27-vuotias teologian maisteri. Valmistuin Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta toukokuussa 2015 kirkon ja yhteiskunnallisten alojen koulutusohjelmasta. Olen siis vihkimystä vaille pappi. Tämän blogin osittainen tarkoitus onkin edesauttaa minua löytämään oma seurakuntani ja paikkani papistossa.

Asustelen tällä hetkellä Lappeenrannassa, vanhassa kotikaupungissani. Helsinki ei opiskelujen jälkeen tuntunut enää omalta paikaltani, vaan tuntui paremmalta palata alueelle, jossa olen kotonani. Pienemmät piirit soveltuvat itselleni paremmin, kuin Helsingin tapainen suuri kaupunki. Sisimmässäni olen pikkukaupungin tyttö.

Virallista päivätyötä minulla ei tällä hetkellä ole, mutta toimin opettajan sijaisena kaupungin kouluissa alakoulusta lukioon asti. Opettaminen on mielenkiintoista ja itselleni myös jossain määrin luontevaa työtä, viihdyn myös niissä hommissa. Kuitenkaan opettaminen ei ole kutsumukseni, vaikka siitä pidänkin. Haluan kohdata enemmän erilaisia ihmisiä ja toimia enemmän toisen tyyppisissä tehtävissä.

Vapaa-ajallani luen paljon ja teen käsitöitä. Mukanani kulkee lähes aina jonkinlainen pokkariromaani,sekä neule. Olen vahvasti sitä mieltä, ettei kukaan voi olla pahoillaan saadessaan jotain itsetehtyä lämmikettä, ja villasukat tuovat varmasti hyvän mielen. Pidän lähipiirini neuleissa ja itselläni riittää mielekästä tehtävää käsitöiden parissa.

Syksyn aikana olen myös suorittanut vapaaehtoisena Saimaan kriisikeskuksen kriisikurssin ja toimin kriisipäivystäjänä kriisikeskuksella. Kriisipäivystys sopii mielestäni hyvin yhteen niin tulevaisuuden työni kuin oman mielenlaatuni kanssa. Haluan auttaa muita ihmisiä, ja mikäli puhuminen minun kanssani voi jonkun oloa helpottaa, tarjoan mielelläni apua.

Mikäli sinulla on toiveita ja pyyntöjä tekstieni suhteen, jätä rohkeasti kommenttia! Blogi kehittynee aikaa myöten ja toivon voivani tarjota hyviä lukuhetkiä ajatusteni parissa. :)