Huomaan aina silloin tällöin, etten ole kuullut ollenkaan sitä, mitä minulle on juuri pari minuuttia selitetty. Olen ynähdellyt vakuuttavasti kuuntelemisen merkiksi, mutta lopulta en ole kuullut itse asiasta taustahälyä kummempaa asiaa. Ja joka kerta, ihan joka ikinen kerta, nolottaa myöntää etten kuunnellut. Pahoitteluni muru, tiedät että teen näin.
Otsikossa jo esitin päivän kysymyksen. Voin olla paikalla, mutta en ole läsnä. Voin kuunnella, mutta silti olla kuulematta. Miksi on tärkeää, ettei näin käy?
Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Ja jokaisella on omat huolensa, murheensa, ilonsa ja surunsa kannettavanaan. Jokainen haluaa jakaa näitä tunteita. Jaettu huoli usein puolittuu. Jaettu suru saattaa helpottaa. Murheet pienevät ne jakamalla.
Uskon vakaasti puhumisen tärkeyteen ja jopa terapeuttisuuteen. Olen itse papattaja, puhun aina kun se on mahdollista. Minulle erittäin rakas perheeni on kovaääninen ja suunvuoron saaminen voi joskus olla hankalaa. Perhettämme on tituleerattu Serranon perheeksi: huudamme ja puhumme yhteen ääneen ja juomme yhdessä viiniä. Riitely on kovaäänistä, mutta kaunaa ei kanneta. Höyryt päästellään äänekkäästi ja hetkessä. Joulun viettoon perhepiirissämme olen kuullut annettavan neuvon "juo kaikki tarjottu konjakki ja ole hiljaa." Näin meille kovaäänisille jää enemmän tilaa ja aikaa puhua.
Kaikesta tästä huolimatta, olen oppinut vuosien varrella myös sen, että kun oman suunsa sulkee, voi kuulla mitä jollakin toisella on sanottavanaan. Ja syksyn aikana muutaman kerran harjoituksen vuoksi päivystettyäni valtakunnallisessa kriisipuhelimessa, olen ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa kun ei ole ketään kelle puhua. Mitä on olla niin yksinäinen, ettei juttukumppaneita oikein ole.
Kuunteleminen ja läsnäoleminen voivat olla parasta, mitä toiselle ihmiselle esimerkiksi surun tai hädän hetkellä voi tarjota. Sanoja ei tarvita, riittää että olet paikalla. Usein korulauseet ja hienot rohkaisuksi tarkoitetut sanat ovat täynnä tyhjää, opeteltuja fraaseja, jotka kuuluu sanoa. En halua toimia näin. Jos minulla ei ole sanottavaa, minäkin voin olla hiljaa.
Käytän usein termiä sosiaalinen ähky. Viihdyn ihmisten parissa, teen erittäin mielelläni ihmisläheistä työtä ja olen läsnä. Kuitenkin minulla on hetkiä, jolloin haluan vetäytyä olemaan vain itsekseni hyvän kirjan tai elokuvan parissa. Hetkiä, kun en todellakaan kaipaa muita ihmisiä. Mietin pitkään, onko tämä normaalia ja miten oikeasti voin suhtautua asiaan näin kahtiajakoisesti. Lopulta äitini puki tilanteen sanoiksi. "Sie olet aina niin vahvasti ja oikeasti läsnä. Se on kuluttavaa." Niin. Olen läsnä, en vain paikalla. Minä kuulen, enkä pelkästään kuuntele. Tämän olen velkaa siitä, että minua varten on oltu läsnä ja minua on kuunneltu.
Ihmisläheinen työ ja pappeus on kutsumukseni. Haluan olla ihmisille läsnä. Haluan kuulla. Haluan auttaa ja tukea. Jos murhe puolittuu jakamalla, olen valmis ottamaan osan murheestasi. Jos suru helpottaa puhumalla, olen valmis ottamaan osan siitä itselleni. Haluan olla osa sitä, miksi Jumala on minut tarkoittanut. Haluan olla kuuleva korva tai auttava käsi. Minua on rakastettu, minä haluan antaa siitä rakkaudesta eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti