Saarna praktikumista

Keväällä 2015 suoritin viimeisinä opintoinani II praktikumit eli soveltavat opinnot. Niiden Jumalanpalveluselämän osioon kuului Jumalanpalvelus saarnaavana liturgina. Oma saarnani on 20. sunnuntai helluntaista, usko ja epäusko.

Mark. 2: 1–12

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

    Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” - hän puhui nyt halvaantuneelle - ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Kumpi on helpompaa. Antaa synnit anteeksi, vai sanoa halvaantuneelle, että nouse ja kävele? Jeesus esittää erittäin tärkeän kysymyksen. Kumpi on helpompaa? Verrataanko tässä sanoja vai tekoja? Vai sanojen merkitystä ja teon merkitystä?

Jeesuksen maine kiiri hänen edellään. Niin paljon, että palatessaan Kapernaumiin, Jeesus ei saanut olla rauhassa. Ihmiset kerääntyivät hänen luokseen, odottaen ihmettä. Odottaen jonkinlaista todistusta. Kansa halusi saada vakuutuksen siitä, että Jeesus todella teki kaikkea mitä teki. He odottivat ihmeitä, taikatemppuja, showta. He halusivat uskonsa vahvistukseksi todisteita, jotka näkisivät omilla silmillään.

Miksi uskominen, ilman todisteita tuntuu välillä niin vaikealta? Miksi tarvitsemme vakuutusta? ”En usko ennen kuin näen” tai ”pics or didn’t happen.” Nykyään nämä lauseet tuntuvat kuuluvan monen ihmisen sanavarastoon. Mitään ei uskota kuulopuheen perusteella, täytyy saada kuvatodisteet, nähdä itse. Sitten voi uskoa, ilman näkemistä se toive on täysin turha. Miksi omat silmämme voisivat vakuuttaa meidät todellisuudesta?

Muutaman viikon takainen internetissä kuohuttanut kuva Sini-mustasta tai valko-kultaisesta mekosta todistaa jopa silmämme tässä vääriksi. Twitterissä keskusteltiin mekon värityksestä, ja monet julkisudesta tutut henkilöt vannoivat jommankumman värityksen nimeen. Kuvaa yritettiin selittää valotuksella, erilaisten näyttöjen asetuksilla ja muilla teknisillä kikkailuilla. Lopulta itselleni ei edes selvinnyt mikä mekon oikea väritys oli. Ja sen myötä se kenen silmät tai näyttö olivat oikeassa tai väärässä. Voimmeko oikeasti enää luottaa omiin silmiimme, kun emme osaa edes olla yhtä mieltä mekon väristä?

Johonkin asiaan uskominen, jota ei näe, kuule, tunne, haista tai maista voi olla vaikea uskoa. Onko sellainen todellista? Onko syntien anteeksiantaminen todellista, jos se ei kosketa mitään näistä edellä mainituista aisteista? Onko se todellista, jos se tuntuu vaan sisällä, pienenä hyrinänä? Onko se todellista jos se on vain mutu, musta tuntuu?

Syntien anteeksiantamus on todellista. Tämän päivän evankeliumissa kuulimme miehestä, joka oli halvaantunut ja hän sai syntinsä anteeksi. Hänelle anteeksianto oli todellista, konkreettista. Hän sai anteeksiantamuksen myötä takaisin kykynsä liikkua. Hän sai kokea anteeksiannon fyysisesti. Hänelle se ei ollut enää uskon asia. Se oli konkreettinen asia.

Monesti jokin paha voi painaa niin paljon, että se tekee meistä täysin toimintakyvyttömiä, kuin halvaantuneita. Meissä oleva synti ja pahuus sitoo meitä. Meissä olevat pahat ajatukset itseämme ja toisia kohtaan sitovat meitä. Se voi olla pahoja tekoja, asioita joita olemme ajatelleet. Se voi kohdistua meihin itseemme tai johonkin toiseen. Häpeä, syyllisyys, synti.

Kuinka tärkeää on joskus kuulla olevansa armahdettu. Saada kuulla riittävänsä, juuri sellaisena kuin on. Tärkeää saada tuntea olevansa rakastettu, ehdoitta. Syntien anteeksi saaminen ja armo ovat juuri tätä. Ansiotonta rakkautta meidän osaksemme. Meitä on rakastettu, meistä on välitetty, jotta me voisimme elää. Ettemme me olisi synnin sitomia. Ettemme me halvaantuisi, tai joutuisi kärsimään.

Fariseukset suuttuivat Jeesuksen röyhkeydestä antaa synnit anteeksi. Miten tavallisella puusepällä ja kiertävällä opettajalla voisi olla oikeutus sellaiseen, joka kuului vain temppelipalvelijoille? Kuinka tuo mies julkeaa asettaa itsensä Jumalan asemaan? Miksi hän ottaa itselleen Jumalallisen oikeuden?

Jeesus täyttää taivaallisen Isämme hänelle antamaa tehtävää. Hän otti syntimme taakakseen, kantoi ne ristillä meidän vuoksemme. Hän sovitti meidän tekomme, jotta me saisimme elää. Eikö tälle miehelle kuulu nimenomaan oikeus antaa synnit anteeksi? Hänelle, joka kantoi ne meidän puolestamme? Halvaantuneen miehen tavoin me voimme nousta, ottaa jokainen vuoteemme ja mennä kotiimme. Meidät on pelastettu. Meidät on armahdettu. Yksin uskosta, yksin armosta.

Halvaantuneen Jeesuksen luo tuoneista miehistä sanotaan: ”Jeesus näki heidän uskonsa. Nämä miehet uskoivat Jeesukseen, näkemättä tämän toimintaa itse. He luottivat ja uskoivat, että he voivat auttaa tätä miestä purkamalla katon. He eivät hakeneet halvaantunutta paikalle, jonkun toisen saatuaan näkönsä takaisin, tai spitaalisen parannuttua. He eivät esittäneet vaatimusta todistuksesta, ennen kuin toivat halvaantuneen miehen paikalle. He uskoivat Jeesukseen, ilman erillisiä todisteita.

Jokainen meistä voi uskoa. Riittääkö sisäinen hyrinä ja kosketus siihen, että voit luottaa Jumalaan ja uskoa pelastukseen? Tarvitsetko enemmän todisteita voidaksesi uskoa? Mitäpä jos antaisit sille pienelle hyrinälle mahdollisuuden? Miksi tunne turvallisuudesta ei voisi riittää? Tarvitseeko maailman räjähtää, fanfaarien törähtää ja taivaiden aueta? Eikö riittäisi tuulenvire poskella, auringonsäde silmäkulmassa? Sisäinen turvallisuuden tunne? Tunne siitä, että sinä olet rakastettu? Siitä että sinä riität? Kokeile, siinä sinä et häviä.