1.3. Alkaen Savonlinnassa

Jokseenkin pitkähköksi venähtänyt aika on edellisestä postauksesta, mutta tässä on lähes kaikki arkielämän asiat olleet vähän koetuksella.

Joulun alla reilu 3 viikkoa neljännen luokan sijaisopettajana pakotti tarttumaan uusiin haasteisiin ja opettelemaan paljon uutta. Omista kokemuksista ja koulutuksesta oli rutkasti hyötyä, mutta kun opettamisen palo ei ole se ensisijainen, hommakin tuntui väliaikaiselta. Sen lisäksi, että sopimus kattoi vain reilun kolme viikkoa.

Sitten kun olin jonkin aikaa näitä hommia saanut opetella, iski useampi pommi samaan aikaan.

Kahden viikon aikana isoäitini kuoli, juhlin natoni polttareita, sain töitä, pikkuveljeni ja natoni vihittiin, sairastin rajun vatsataudin ja hautasin isoäitini. Eihän tällaisessa pyörityksessä voida vaatia ketään muistamaan jotain sellaista kuin blogin päivitys, eihän?

Nyt vuoden käännyttyä jo kahteentuhanteenkuuteentoista, yritän taas palata blogin kirjoittamiseen. Ensi viikolla olen Mikkelissä oordinaatiokoulutuksessa ja oma pappisvihkimykseni on 31.1.2016. Koitan kirjoitella tunnelmia ja terveisiä näistä hetkistä, sekä muusta töiden aloittamiseen liittyvästä.

Blogin nimi tulee muuttumaan vihkimyksen myötä, mutta jäädään nimenmuutosta vielä odottelemaan ;)

Kohu-uutinen: joulun sanoma yllätti teologin.

Tässä muutamia päiviä takaperin keskusteltiin joulusta. Lähinnä siitä, miten sitä on totuttu viettämään ja miten elelemme tänä vuonna... Keskustelu polveili monilla eri raiteilla ja lopulta päädyttiin perimmäisen kysymyksen äärelle: mikä tekee joulusta joulun? Mikä on se, mikä joulussa on tärkeää? Mikä on joulun merkitys itse kullekin?

Yllätin itseni, todella. Olen aina ollut jouluihminen. Pidän talvesta ja joulu on minulle erityisen tärkeä ollut aina. Osittain siksi, että silloin on aikaa olla perheen kanssa, kerrankin kenelläkään ei ole kiire minnekään ja tietyt vähän hölmötkin rutiinit ovat tuttuja, turvallisia ja toistuvat joka vuosi. Päädyimme siihen, että tunnelma ja yhdessä oleminen, tietynlainen lämpö jonka nämä kaksi yhdessä luovat, tekevät joulun.

Samaan aikaan korvan takana kuiskasi pieni ääni: "suuri juhla, Kristus on syntynyt. Vapahtaja on tullut maan päälle." Hämmästyin. Perin tapaluterilaisessa perheessäni joulun kristillinen merkitys on aina jäänyt taka-alalle. Lapsuudestani muistan, kuinka jouluevankeliumi luettiin ennen ruokailua Mummin vaatimuksesta, sittemmin sekin tapa jäi pois. Kukaan ei juurikaan mainitse Kristusta joulun yhteydessä, pääpaino on ruualla ja kiireettömällä yhdessäololla.

Tuo pieni ääni yllätti minut täysin. Jossain kaiken tämän kuorrutteen alla, sydämessäni joulun merkitys olikin muodostunut kristilliseksi. Vapahtajamme syntymäjuhla. Ilon ja valon juhla. Herra on tullut meidän keskellemme. Tämän ajatus toi sydämeeni uudenlaista rakkautta ja lämpöä. Rakkaus Jeesukseen vahvistui ja pelastus tuli yhtäkkiä taas askelta lähemmäs. Siinä se on, taas kerran. Se Jumalan rakkaus. 

Roolin vanki vai vapaa itsessään

Minulle näytteleminen on hirvittävän vaikeaa. En osaa ottaa roolia ja olla joku toinen. Improaminen ja spontaani näytteleminen on pahinta mitä minulle voi tapahtua. En osaa olla kukaan muu kuin minä itse, tai minusta tuntuu siltä. Lopputulos on teennäinen ja kammottava. Tilanne ei tunnu itsestäni mukavalta, ja se näkyy myös ulospäin.

Toisaalta, olen luonteeltani esiintyjä. En aina etsiydy parrasvaloihin ja ole ensimmäisenä paikalla diivailemassa, mutta en myöskään kaikkoa kun valonheitin kääntyy minun suuntaani. Pystyn olemaan esillä luontevasti ja omana itsenäni. Jopa itseironia ja itsestä syntyvä stand-up -komiikka ovat minulle luontevia.

Moni miettii usein, voiko olla pappi jos ei usko Jumalaan? Ja onko papit aina rehellisiä ja aitoja välittämisessään?

Omalla kohdallani vastaus varsinkin ensimmäiseen kysymykseen on, etten ikinä voisi toimia pappina, jos en uskoisi. Minulle henkilökohtainen usko on voimavara työhön ja sen mukanaan tuomiin tilanteisiin. Oman uskoni kautta koitan tukea muita, oman uskoni voimalla pyrin antamaan muille voimaa. Jos minä en uskoisi, ja vakuuttaisin jollekin Jumalan rakkaudesta ja huolenpidosta surun ja murheen keskellä, tilanne olisi epäuskottava. Minusta näkyisi läpi etten usko omaan asiaani. Ja se olisi yksinkertaisesti väärin. Minä uskon siihen, mistä minä puhun. Minä uskon rakkauteen.

Jälkimmäinen kysymys onkin kinkkisempi. Ja liittyy myös aiemmin käsiteltyyn aiheeseen läsnäolemisesta. Kaikilla on huonoja päiviä. Kaikilla on niitä päiviä kun ei jaksaisi välittää muista kuin itsestä. Papin kohdalla tämän olotilan sivuuttaminen on osa ammattitaitoa. Kun tilanne on päällä ja kyse on jostakin muusta, siirrän omat tunteeni ja tuntemukseni syrjään ja autan toista. Kun on minun aikani, voin sulkeutua olemaan itsekseni ja kerätä voimia välittää taas muista. Ei kukaan ole mikään automaatti ymmärrystä ja välittämistä. Papitkin ovat vain ihmisiä.

"Mieti sen ilmasen pullan määrää!" Kun juhliminen käy työstä

Otsikossa oleva lause on peräisin erään ystäväni suusta, ajalta kun olin juuri saanut itseni tuoreena teologian ylioppilaana ja yliopiston fuksina asettumaan maamme pääkaupunkiin opintojen pariin.

Ilmainen pulla ei ole koskaan ollut (tämän ystävän harmiksi) ensisijainen syy opiskella. Mutta otsikon toiseen osaan opiskeluni pienesti liittyi.

Juhliminen itsessään ei ollut kyllä syy alavalintaan, mutta ihmisten ilojen ja surujen jakaminen, rinnalla kulkeminen ja tunteiden kohtaaminen oli. 

Saan (toivottavasti tulevassa) työssäni kohdata ihmisiä elämän suurissa käännekohdissa: uuden elämän ihmeen äärellä, aikuistumisen kynnyksellä, avioliiton ja rakkauden kohdatessa, mutta toisaalta surun ja menetyksen keskellä. Kaikki nämä suuremmat tai pienemmät juhlat, ilot ja surut, kuuluvat ihmisten elämään. Ja minulla on työni kautta mahdollisuus osallistua ihmisten elämän tärkeimpiin hetkiin. Voin omalta osaltani olla luomassa jotain tärkeää. Ja saan puhua itselleni tärkeimmästä aiheesta: Jumalan huolenpidosta ja rakkaudesta. Jeesuksen lunastustyöstä ja Pyhän Hengen voimasta elämässämme.

Jos jollekin se, mitä minä sanon ilon tai surun hetkellä, tuo lisää iloa tai lohtua, olen onnistunut tehtävässäni. Juhlat ovat ihmistä varten, mutta kaikkiin näihinkin juhliin voi ottaa Jeesuksen mukaan. :)

Tapahtukoon sinun tahtosi....

Edellistä tekstiäni kirjoittaessa huomasin taas kerran puhuvani paljon itsestäni. Siitä mitä minä tahdon., miten minä haluan asioiden menevän. Mitä minä tahdon tehdä. Minä minä minä. Minä minä minä.

Aikanaan sain pysäyttävän kokemuksen nuorten illassa kun vieraileva joukko meitä vanhempia nuoria esitti pienoisnäytelmän. Jokaisen vuorosanat koostuivat tilanteessa kuin tilanteessa yhdestä sanasta. Minä. Lopulta kaiken normaalin elämän ja arjen taustalla Jeesus kiipesi ristille riippumaan ja kaiken minän yli tuli yksi hiljaa lausuttu sana: sinä.

Oman elämäni aikana olen monia kertoja pyytänyt Jumalalta milloin mitäkin. Anna minun saada opiskelupaikka, anna minun saada työtä, anna minun saada paikka haluamassani tehtävässä opiskelijajärjestössä. Anna minun pärjätä elämässäni niin kuin minä itse tahdon. Anna minun edetä minun ehdoillani.

Kantapään kautta olen oppinut, ettei Jumala ole rukousautomaatti. Minä en aina saa mitä haluan. Saan sen mitä minä tarvitsen, sen mikä minulle kuuluu. Itkin ja vaikersin, kyseenalaistin ja lähes syyllistin Jumalaa aikanaan, kun ensimmäisellä yritykselläni teologiseen tiedekuntaan, sain ystävällisen kirjeen jossa ilmoitettiin varasijasta. "Miksi minä en saanut opiskelupaikkaa. Miksi minä koen tällaista vääryyttä?" Tuossa hetkessä oli vaikea uskoa rakkauteen. Myöhemmin olen löytänyt monta syytä miksi asioiden piti mennä toisella tavalla. Miksi minulle oli tärkeää viettää toinen välivuosi. Miksi minun piti vielä kasvaa.

Olen vuosien aikana usein käyttänyt erilaisissa nuorten tilaisuuksissa Isä meidän -keskustelua iltahartautena, ollut itse kuulemassa tai toteuttamassa tätä. Tässä keskustelussa joku henkilö siis lukee iltarukouksenaan Isä meidän -rukousta, mutta yllättyykin kun Jumala alkaakin keskustella rukoilijan kanssa. Jumala kyseenalaistaa, tarkistaa ja keskustelee. Hän kysyy, tarkentaa ja kommentoi. Jumala ei päästä rukoilevaa helpolla.

Ajan myötä itselleni on muodostunut vaikeimmaksi lauseeksi Isä meidän rukouksessa lause "tapahtukoon Sinun tahtosi." Ei minun tahtoni, vaan Sinun. Minä annan valtuudet omasta elämästäni Jumalalle. Vei aikaa hyväksyä tämä lause. En halunnut päästää irti omasta päätösvallastani. Mahdollisuudesta saada Jumalasta syntipukki, kun itselläni meni huonosti. Sinä et antanut minun saada. Sinä et antanut minulle. Sinun vikasi. 

Ajan myötä ja pitkän itseni tutkiskelun jälkeen tilanne on muuttunut. Voin antaa Jumalalle vallan elämässäni. Annan Hänen tahtonsa tapahtua. Hän kuitenkin tietää, mikä minulle on parasta. En minä itse tiedä, vaikka hyvinkin usein niin kuvittelen. Jumala lupaa Raamatussa rakastaa meitä. Miksi joku, joka on luvannut rakastaa, tahtoisi meille pahaa? On vaikea hyväksyä, ettei asiat mene niin kuin minä halusin. Kuitenkin, se kaikki tulee rakkaudesta.

Rukoilen taas tänään: "Isä, tapahtukoon sinun tahtosi. Jos minun on määrä saada työpaikka, se on sinun kädessäsi. Mutta tapahtukoon sinun tahtosi."

Miksi on tärkeämpää olla läsnä kuin vaan paikalla, miksi on tärkeämpää kuulla kuin vain kuunnella?

Huomaan aina silloin tällöin, etten ole kuullut ollenkaan sitä, mitä minulle on juuri pari minuuttia selitetty. Olen ynähdellyt vakuuttavasti kuuntelemisen merkiksi, mutta lopulta en ole kuullut itse asiasta taustahälyä kummempaa asiaa. Ja joka kerta, ihan joka ikinen kerta, nolottaa myöntää etten kuunnellut. Pahoitteluni muru, tiedät että teen näin.

Otsikossa jo esitin päivän kysymyksen. Voin olla paikalla, mutta en ole läsnä. Voin kuunnella, mutta silti olla kuulematta. Miksi on tärkeää, ettei näin käy?

Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Ja jokaisella on omat huolensa, murheensa, ilonsa ja surunsa kannettavanaan. Jokainen haluaa jakaa näitä tunteita. Jaettu huoli usein puolittuu. Jaettu suru saattaa helpottaa. Murheet pienevät ne jakamalla.

Uskon vakaasti puhumisen tärkeyteen ja jopa terapeuttisuuteen. Olen itse papattaja, puhun aina kun se on mahdollista. Minulle erittäin rakas perheeni on kovaääninen ja suunvuoron saaminen voi joskus olla hankalaa. Perhettämme on tituleerattu Serranon perheeksi: huudamme ja puhumme yhteen ääneen ja juomme yhdessä viiniä. Riitely on kovaäänistä, mutta kaunaa ei kanneta. Höyryt päästellään äänekkäästi ja hetkessä. Joulun viettoon perhepiirissämme olen kuullut annettavan neuvon "juo kaikki tarjottu konjakki ja ole hiljaa." Näin meille kovaäänisille jää enemmän tilaa ja aikaa puhua.

Kaikesta tästä huolimatta, olen oppinut vuosien varrella myös sen, että kun oman suunsa sulkee, voi kuulla mitä jollakin toisella on sanottavanaan. Ja syksyn aikana muutaman kerran harjoituksen vuoksi päivystettyäni valtakunnallisessa kriisipuhelimessa, olen ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa kun ei ole ketään kelle puhua. Mitä on olla niin yksinäinen, ettei juttukumppaneita oikein ole.

Kuunteleminen ja läsnäoleminen voivat olla parasta, mitä toiselle ihmiselle esimerkiksi surun tai hädän hetkellä voi tarjota. Sanoja ei tarvita, riittää että olet paikalla. Usein korulauseet ja hienot rohkaisuksi tarkoitetut sanat ovat täynnä tyhjää, opeteltuja fraaseja, jotka kuuluu sanoa. En halua toimia näin. Jos minulla ei ole sanottavaa, minäkin voin olla hiljaa.

Käytän usein termiä sosiaalinen ähky. Viihdyn ihmisten parissa, teen erittäin mielelläni ihmisläheistä työtä ja olen läsnä. Kuitenkin minulla on hetkiä, jolloin haluan vetäytyä olemaan vain itsekseni hyvän kirjan tai elokuvan parissa. Hetkiä, kun en todellakaan kaipaa muita ihmisiä. Mietin pitkään, onko tämä normaalia ja miten oikeasti voin suhtautua asiaan näin kahtiajakoisesti. Lopulta äitini puki tilanteen sanoiksi. "Sie olet aina niin vahvasti ja oikeasti läsnä. Se on kuluttavaa." Niin. Olen läsnä, en vain paikalla. Minä kuulen, enkä pelkästään kuuntele. Tämän olen velkaa siitä, että minua varten on oltu läsnä ja minua on kuunneltu.

Ihmisläheinen työ ja pappeus on kutsumukseni. Haluan olla ihmisille läsnä. Haluan kuulla. Haluan auttaa ja tukea. Jos murhe puolittuu jakamalla, olen valmis ottamaan osan murheestasi. Jos suru helpottaa puhumalla, olen valmis ottamaan osan siitä itselleni. Haluan olla osa sitä, miksi Jumala on minut tarkoittanut. Haluan olla kuuleva korva tai auttava käsi. Minua on rakastettu, minä haluan antaa siitä rakkaudesta eteenpäin.

Vapaaehtoisuudesta ja vapaaehtoistyöstä. Ei se kaikki ole pelkkää teatteria jossa työntekijät näyttelee...

Jatkuvasti puhutaan siitä, miten seurakuntien määrärahat vähenee, ihmiset eroaa kirkosta ja seurakuntayhteys ei enää merkitse. Jokainen jää uskonsa kanssa yksin ja asiasta tulee niin henkilökohtainen, ettei siitä edes perhepiirissä puhuta. Ei meinaan puhuta meilläkään....

Kuitenkin ihmisiä kiehtoo uskonnot, hengellisyys on jonkinlaisessa nosteessa ja ihmiset etsivät rauhaa, Jumalaa ja jotain mitä itsekään eivät välttämättä osaa selittää.

Olen pohtinut paljon vapaaehtoisuuden merkitystä kirkolle. Heräsin kysymykseen ensimmäisen kerran kunnolla kesällä työhaastattelussa, kun eräs srk-neuvoston jäsen kysyi miten minun mielestäni vapaaehtoistyö kuuluu seurakuntaan ja millaista se minun mielestäni tulisi olla.  Onneksi tämä siemen kylvettiin, koska kysymys jäi takaraivoon kiusaamaan ja olen pyöritellyt asiaa enemmän ja vähemmän mielessäni kuluneiden kuukausien aikana.

Vapaaehtoisuus ja vapaaehtoisten osallistuminen seurakunnan toimintaan on äärimmäisen tärkeää. Kylmä (tai ehkä kuitenkin lämmin ja yhteisöllinen) totuus on, että seurakuntien toiminta ei olisi mahdollista ilman vapaaehtoisia. Seurakuntien päätöksenteosta vastaavat vapaaehtoiset, jotka seurakuntaneuvostoissa ja kirkkovaltuustoissa luovat puitteet työntekijöidenkin toiminnalle. Seurakunnissa on Suomessa tuhansia nuoria mukana nuorten toiminnassa ja etenkin isosina. Monet antavat aikaansa niin kirkkokahvien keittämiselle, ehtoollisavustamiselle, lähetyspiireissä, luottamustehtävissä.. Ei kuulkaa, ei se seurakunta pyörisi ilman näitä ihmisiä.

Olen itse aina ollut tekevää sorttia. Johonkin soppaan on lusikka aina täytynyt saada tunkea, ja olla jossain hommassa mukana. Nyttemmin työttömyyden ohella olen löytänyt auttamiskentällä oman paikkani Suomen mielenterveysseuran kautta. Nyt, ollessani itse nimenomaan perinteisessä vapaaehtoistyössä ymmärrän sen merkityksen täysin toisin. Sillä on suuri merkitys, miten minä käytän vapaa-aikani.

Seurakunnissa vapaaehtoiset ovat suuri voimavara ja kunnioitan heitä suuresti. Niin pientä tai suurta hommaa ei ole, etteikö apukädet olisi monesti tarpeen. Minkälainen kiitos näille ihmisille on riittävän suuri osoitus siitä, miten merkityksellistä heidän työnsä on? Onko sellaiseen kiitokseen edes mahdollisuutta?

Sinä, joka olet jossakin vapaaehtoistyössä, seurakunnassa tai jossain muualla. Kiitos. Sinun panoksesi on uskomattoman tärkeä. Sinä teet arvokasta työtä.