Roolin vanki vai vapaa itsessään

Minulle näytteleminen on hirvittävän vaikeaa. En osaa ottaa roolia ja olla joku toinen. Improaminen ja spontaani näytteleminen on pahinta mitä minulle voi tapahtua. En osaa olla kukaan muu kuin minä itse, tai minusta tuntuu siltä. Lopputulos on teennäinen ja kammottava. Tilanne ei tunnu itsestäni mukavalta, ja se näkyy myös ulospäin.

Toisaalta, olen luonteeltani esiintyjä. En aina etsiydy parrasvaloihin ja ole ensimmäisenä paikalla diivailemassa, mutta en myöskään kaikkoa kun valonheitin kääntyy minun suuntaani. Pystyn olemaan esillä luontevasti ja omana itsenäni. Jopa itseironia ja itsestä syntyvä stand-up -komiikka ovat minulle luontevia.

Moni miettii usein, voiko olla pappi jos ei usko Jumalaan? Ja onko papit aina rehellisiä ja aitoja välittämisessään?

Omalla kohdallani vastaus varsinkin ensimmäiseen kysymykseen on, etten ikinä voisi toimia pappina, jos en uskoisi. Minulle henkilökohtainen usko on voimavara työhön ja sen mukanaan tuomiin tilanteisiin. Oman uskoni kautta koitan tukea muita, oman uskoni voimalla pyrin antamaan muille voimaa. Jos minä en uskoisi, ja vakuuttaisin jollekin Jumalan rakkaudesta ja huolenpidosta surun ja murheen keskellä, tilanne olisi epäuskottava. Minusta näkyisi läpi etten usko omaan asiaani. Ja se olisi yksinkertaisesti väärin. Minä uskon siihen, mistä minä puhun. Minä uskon rakkauteen.

Jälkimmäinen kysymys onkin kinkkisempi. Ja liittyy myös aiemmin käsiteltyyn aiheeseen läsnäolemisesta. Kaikilla on huonoja päiviä. Kaikilla on niitä päiviä kun ei jaksaisi välittää muista kuin itsestä. Papin kohdalla tämän olotilan sivuuttaminen on osa ammattitaitoa. Kun tilanne on päällä ja kyse on jostakin muusta, siirrän omat tunteeni ja tuntemukseni syrjään ja autan toista. Kun on minun aikani, voin sulkeutua olemaan itsekseni ja kerätä voimia välittää taas muista. Ei kukaan ole mikään automaatti ymmärrystä ja välittämistä. Papitkin ovat vain ihmisiä.